Carpe diem.

Mä olin jo ihan luovuttanu ja ehkä täytyy myöntää, että jopa hieman surullinen. Viimeset kouluviikot alkaa nostaa stressiä pintaan ja pitkä ero rakkaista ihmisistä alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Mun on ehkä pakko syödä sanani ja myöntää että mulla on ikävä. Ei Suomea, vaan rakkaita ihmisiä, nii ja salmiakkia.
Onneks kuitenkin nykymaailmassa on helppo olla yhteyksissä kaikkialle maailmaan. Mutta salmiakin saaminen tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Ja jotenkin just kun tuntuu pahalta, nii joku ystävä onkin siinä ihan lähellä. Tällä hetkellä lasken tunteja siihen, kun MUN ensimmäiset vieraat saapuu! Miten paljon sitä kerkeekään tapahtuun 2 ja puolessa kuukaudessa. Enhän mä ees tiedä, että miltä ne ihmiset nykyään näyttää.

Kun olin vielä pieni, tai ainakin haluun uskoo, että oon joskus ollu pieni, niin mun kaverit sano mua pikkuäidiks. Ne varmaan tarkotti, että oon ärsyttävä arkajalka ja kauhee nipo ja pikku vanha ja ... Mutta mä oon aina halunnu uskoo, että ne tarkotti sitä kuinka haluun huolehtia mulle tärkeistä ihmisistä. Nii ja pitää niiden puolia viimeseen asti.
Enää mua ei kutsuta äidiks, mut multa kysytään usein mielipidettä moneen asiaan. Joskus jopa neuvoo. Tää ei johdu sit todellakaan siitä, että mulla ois jotenki oma elämä täysin hallinnassa, vaan enemmänkin siitä, että mulla tunnetusti on mielipide jokaiseen asiaan ja myös erittäin avoimesti jaan mielipiteeni. Ei aina kauheen hyvä juttu, mutta joskus tuntuu, että oon sen takia tärkee jollekin. Ja parastahan on se, kun mun neuvo sattuu osuun kohdalle ja siitä seuraa sit jotain hyvää.
Tänään kehotin erästä ystävääni elämään hetkessä. Samassa tajusin, että se ois todella tärkeetä mulle itsellenikin myös. Elikkä jos sitä sitten vaikka noudattais ihan kirjaimellisesti ja alottais noi kouluhommat, että ei menis aivan koko yö taas tossa keittiön pöydän ääressä. Onneks kämppikseni on muilla mailla, joten nää mun yölliset opiskelut eivät häiritse ketään!